"Hei äiti, hei isä!

Olette kovin rakkaita ja tärkeitä, elämäni suurimmat ja ihanimmat ihmiset!

Rakastan teitä kovin.

Mieltäni painaa asia, kuuntelisitteko?

Olen vain kahden vuoden ikäinen, eikä minulla ole oikeita sanoja, mutta toivon teidän kuulevan.

Minulla oli tänään kovin paha mieli.

Aamulla minut herätettiin, puettiin ja sain sanoa heipat ja antaa halit äidille ja pikkusiskolleni. Oi kuinka ylpeä olen siskostani. Rakastan häntäkin. Mutta minua alkoi myös itkettää, eikö minua rakasteta yhtä paljoa? Miksi minut viedään tarhaan. Kaikki aikuiset puhuvat kovasti virikkeiden tärkydestä ja minä en ymmärrä, enkä osaa kysyä. Ilmeisesti sielä päivähoidossa on sellasta virikettä. En ymmärrä??

Minulla oli hoidossa tärkeä täti, rakastin häntäkin. Hän nauroi minulle ja minun kanssani.   Eräänä päivänä oli täti vaihtanut työpaikkaa. Tiedättekö te mitä se tarkoittaa kun ihmisiä vähennetään? Eikait mun hoitotäti vähentynyt? 

Päivä on päiväkodissa äiti ja isä todella raskas. Viime aikoina emme olekkaan menneet odotetuille retkille. Sen takia että ei ollut tarpeeksi henkilökuntaa. Tai jos kerrankin kaikki tätit olivat paikalla, joku lähti Tiikereihin auttamaan.

Koska mun oma täti lähti, mulla on todella yksinäistä ja nyt tuoli jossa täti minua auttoi pukemaan, on tyhjä. Kuka auttaa minua laittamaan kumilenkit saappaiden alle?

Muutenkin olen huomannut, että päiväkodissa on koko aika kiire. En ehdi piirtämään piirustusta loppuun kun pitää jo mennä. Minä tykkään piirtämisestä, tiedäthän sen äiti ? isi? Mutta kun meidän pitää mennä pukemaan, jotta kaikki ehtivät ulkoilemaan. Pukemisessa ehtii tulla kuuma.

Minä en vaadi paljoa, parasta elämässäni on äiti, isi, pikkusisko. Omat lelut, oma sänky ja oma koti.

Mitä mieltä olet äiti jos minä jäisin sinun ja siskon kanssa kotiin? Ja sitten kun pikkusisko kasvaa, me voitaisi mennä samaan tarhaan missä se mun tätikin on?!?! "

 

Miettikää tarkkaan mitä lapsi tarvitsee. Rakkautta, läheisyyttä ja lämpöä.

Ei kummallisia virikkeitä.

Miettikää miltä lapsista tuntuu kun jostain on säästettävä, ja ikävä kyllä se vaikuttaa heihin, vaikkeivät mitään ymmärräkkään. Päiväkodeissa on kiire, henkilökuntaa vähennetään ja jäljellejäävät uupuu. Kohta ei tarvitse puhua subjektiivisesta päivähoito-oikeudesta. Kuka haluaa sinne lastaan? Aikuisia ei nimeksikään, hekin huonolla palkalla ja kaikki mistä ikinä säästetään koskettaa juuri sen henkilökunnan nahkaa.

Mitä jos vanhemmat yhdessä koittaisivat keksiä keinoja että jostain saataisi nipistettyä? Ettei se tapahtuisi lasten kustannukselle.